Kiviahon tuvan lattialla oli aina pitkät matot, jotka äiti oli tietenkin itse kutonut. Mattopuut olivat yleensä tuvassa tai sivuhuoneessa. Matonkuteita leikattiin vanhoista isän flanellipaidoista, lakanoista ja muista kankaista, kun ne olivat palvelleet itsensä reikäisiksi tai hapertuneiksi. Äiti reivasi loimen, ja sitten syntyi mattoa metrikaupalla tukin ympärille. Matonkuteiden leikkaaminen oli aikaa vievää työtä, ja hyvät kädetkin sai olla. Möttösessä ainakin Lakanen ja Annikki leikkasivat matonkuteita, kun vei kudekankaat heille. Matonkuteita myös ostettiin. Muistelisin, että kylän naiset jollain yhteistilauksellakin hankkivat sellaisia kuteita, joista ei väri leviä pestessä.

Välillä äiti kävi kutomassa muualla, jos jossain oli leveämmät kangaspuut, että sai kudottua leveämpää mattoa. Tai sitten joku osasi reivata sellaisen loimen, että sai mattoon jotain tiettyä kuviota. En ymmärrä tästä juuri mitään… Kutomapiirissäkin äiti kävi, siellä sai uusia oppeja loimen luontiin ja näki uusia malleja. Ainakin Liukossa äiti kävi vielä vanhempanakin, siellä oli kansalaisopistosta täti neuvoja antamassa.

Yhtenä talvena 70-luvulla Pynsseillä meijerin rivitalossa oli jokin erikoisloimi, johon äiti sai käydä kutomassa. Muistan sen hyvin, koska kutoma-aikaan oli talvi ja hankikelien aikaan mentiin suksessa suorinta tietä peltojen yli kylälle. Ja mennessä sain hakea Talouskaupasta Ritvalta hillopossun – sellaisen suuren neliskanttisen, jossa oli jokaisessa kulmassa nipistetyt ”korvat” – ja sitten söin sen siellä odotellessa.

Pitkät matot olivat pienenä minulle ilo – ja äidille varmaankin rasitus. Kun äiti oli puistellut ne ulkona ja ne tuotiin sisälle, sain mennä mattopakan päälle istumaan, kun äiti veti siitä päästä maton pitkäksi. Siinä sai mahtavat liukukyydit tuvan päästä päähän!

– Ulla –